Välttävyyden ylistyslaulu

Oletko koskaan kuullut miten jossain ystäväsi, tuttavasi, kummisi tai kaimasi organisaatiossa tehtiin kattava prosessi- ja/tai arkkitehtuurikartoitus? Ja että tämän seurauksena tekemistä muutettiin siten, että nykyisin organisaation toiminta on huomattavasti tehokkaampaa, tuottavampaa, mukavampaa tai muutoin nykyaikaisempaa? Et? En ole muuten minäkään. Luulen tämän korviahuumaavan hiljaisuuden johtuvan siitä, ettei tällaista juuri tapahdu.

Laajemmat arkkitehtuuriselvitysharjoitteet nojaavat yhteen pohjaoletukseen. Ajatellaan nimittäin, että selvitettäessä tarkalleen, missä ongelmapeikot asuvat ja minkälaisia karvoja niillä on kyhmyisissä selissään, voitaisiin nämä muutoin niin jylhää maisemaa rumentavat kauneusvirheet hioa huitsinnevadaan vähän santapaperia vilauttamalla. Maailma olisi jälleen yhtä pykälää lähempänä täydellisyyttä. Viihteen vuoksi voidaan hivenen suoristaa mutkia ja ajatella arkkitehdin astuvan toogansa helmaa heilauttaen paikalle, piirtävän kuvauksen nykytilasta ja tavoitetilasta, tutkien hetken luomustaan ja ilmoittavan jyrisevällä äänellään: ”Marssikaa käteni osoittamaan suuntaan 5 vuotta ja olette perillä!”. Tästä stereotypiasta johtuen arkkitehtuuriin ja kyseisen ammattikunnan harjoittajiin liittyy usein tietty arvovaraus. Ironisesti kuulun myös itse tähän ihmishirviöiden sukukuntaan. Arkkitehdin työn tulee kuitenkin todellisuudessa muistuttaa enemmän kätilön kuin synnyttäjän osaa. Rooli on oleellinen, mutta arkkitehti ei missään tapauksessa ole päätekijä vaan sivuroolin näyttelijä. Se on merkittävä sivurooli, mutta sivurooli yhtäkaikki.

Se arkkitehdeistä. Mitä tulee kaikenmaailman kokonaisarkkitehtuurikehyksiin, -kehityksiin, -kartoituksiin ja muihin maailmoja syleileviin harjoitteisiin; ovat ne tietysti ajatukseltaan ihan hyviä ja pyrkivät oikeisiin asioihin luomalla kokonaiskuvaa vallitsevasta todellisuudesta ja siinä vallitsevista suhteista. Kysymys on kuitenkin lopulta: Mitä hyötyä asioiden kattavalla tutkimisella saavutetaan? Julkishallinnon puolella vastaus on helppo, sillä lain kirjain vaatii kokonaisarkkitehtuurin kuvaamista. Yksityisellä puolella ei kuitenkaan vastaavaa pakkoa ole ja pähkinään jää jotain purtavaa. Leikitään ajatusleikki, jossa organisaatio ei olekaan tahdoton möykky savea, jota voi muovata mieleisekseen miten tahtoo, vaan elävänä organismina, jolla on oma tahto ja elämä. Paikalle on saapunut kaikkien arkkitehtien arkkityyppi, jolla on puolijumalaiset kyvyt selvittää asioiden tila täydellisesti ja vielä siten, että kuvaukset vastaavat todellisuutta tarkasti, mutta kuitenkin niin ymmärrettävästi, ettei hieroglyfien tulkintaan tarvita toista, entistä kalliimpaa selvityshanketta. Ollaan tilanteessa, jossa tiedetään kaikki asiat aivan täsmälleen ja aikaakaan ei mennyt kuin vuosi tai kaksi. Ollaan täydellisen tietoisia siitä, mitä pitää korjata, jotta asiat saadaan parhaalle mahdolliselle tolalle.

Näyttämölle astuu todellisuus: Tämä myyttiset mittasuhteet omaava informaatioteknologian herkules formuloi tarvittavat muutokset ratkaisukonseptiksi ja ojentaa taideteoksensa toteutettavaksi. Liiketoiminta, jossa muutoksien tulisi tapahtua antaa kuitenkin yllättäen vastukseksi tylyn ein. Toiminta on nykyisellään riittävän tuottoisaa, erillistä, itsenäistä, suurta tai pientä nauttiakseen autonomisen päätöksenteon auvoa näissä kysymyksissä. ”Olemme tulleet päämajasta auttamaan teitä” ei välttämättä saakaan niin riemuisaa vastaanottoa kuin oltiin haaveiltu. Rahoitusta ei tahdo löytyä kehitykselle, jota ei tehdäkään yksiselitteisesti kenenkään omalla tontilla, vaan synkronoitua tekemistä vaadittaisin yli puoluerajojen. Miksi kukaan maksaisi työstä, josta joku muu saa pääosan hyödyistä ja itselle koituu vain lisää riesaa? Ongelmat tiedetään tarkkaan, mutta yhtäkkiä ei löydykään tahtoa korjata asioita, koska maksaja ei useimmiten ole sama henkilö kuin hyötyjä, ja toisaalta ylimmän johdon intresseissä harvemmin on ohjata päivittäisen tason tekemistä tai kehitystä ainakaan sen uhalla, että sillä voidaan rikkoa olemassa oleva nykyinen malli ilman mitään taetta korvaavan ratkaisun toimivuudesta. Ylin johto harvemmin (varsinkaan isoissa organisaatioissa) pystyy antamaan ohjausta koskien kehityksen sisältöä. Suuntaviivoja tarjotaan kyllä, mutta tiedon, toiminnan ja prosessien kehittäminen tehokkaalla tavalla tarvitsee useimmissa tapauksissa erikoistunutta osaamista.

Jälleen meni turha työ hukkaan? Mitä sinun organisaatiossasi tapahtuisi, jos yksiselitteisesti osattaisiin osoittaa sormella se kohta prosessia, jossa hommat menevät ristiin, vinoon, kenoon tai muuten vain huonosti? Mistä löytyy se fakiiri, joka organisaatiossasi tekee ammatillisen harakirin ja luopuu kaikesta yhtiön hyväksi, tehden itsestään parhaassa tapauksessa tarpeettoman tai ainakin myöntää tehneensä vuosia turhaa työtä ja mällänneensä siihen mehevän siivun yhtiön rahoja?

Vaihtoehtoisesti voidaan valita lähestymistapa, jossa ei edes yritetä ymmärtää kaikkea ja pyrkiä piirtämään kattavia kuvauksia kuvitellusta todellisuudesta. Sen sijaan tehdään kevyempi hahmotelma, jonka perusteella pystytään kohdistamaan katse johonkin mielenkiintoiseen asiaan. Karkeampi kuva kokonaisuudesta on riittävä, koska tarkoituksena on paikallistaa nykyinen sijainti kartalla, eikä luoda täydellistä ja absoluuttista kuvaa todellisuudesta. Tässä riittävän hyvä on paras. Suunnan valinnan jälkeen tarkennetaan tekemistä juuri sen verran, kuin todellisen liiketoimintahyödyn nimissä on järkevää ja kustannustehokasta. Arkkitehtuuri ei ole olemassa arkkitehtuuria varten ihan samoin kuin IT ei ole olemassa IT:tä varten. Kaiken tietotekniikan kanssa tapahtuvan jumppaamisen tulee palvella liiketoiminnan toimivuutta ja kehitystä. Puhutaan tiedosta tai järjestelmistä tai ihan mistä tahansa.